Kategoriat
Lakkoposti

Kirjoituskutsu

Kuinka ottaa ekologisen siirtymän aloite tuotantoa komentavilta voimilta tuotannon mahdollistavien ja sitä suorittavien joukkojen käsiin? Miten ja missä uusi ekologinen työväenliike järjestäytyy, minkälaisista aineksista se koostuu, miten se kamppailee?  

Ilmastolakkotoimiston Lakkoposti-blogi lähestyy ympäristökamppailun järjestäytymisen kysymyksiä työn ja tuotannon näkökulmasta. Kartoitamme keinoja yhdistää ympäristökriisin torjuminen parempien työskentelyolosuhteiden sekä talouden demokratisoimisen tavoitteluun.  

Lakkoposti ottaa mielellään vastaan juttuehdotuksia, joita voi lähettää osoitteeseen toimisto@ilmastolakko.info. Julkaisemme esimerkiksi pohdintoja, haastatteluja, keskusteluja ja käännöksiä. Myös muunkaltaista sisältöä voi ehdottaa. Julkaista voi sekä nimellä että nimimerkillä. 

Lakkopostia toimitetaan vapaaehtoisvoimin, joten emme pysty maksamaan palkkioita julkaistuista sisällöistä.

Kategoriat
Lakkoposti

Ympäristötyöväki ja uuden arjen organisaatio

Ihmiset ovat kaduilla kylttien ja banderollien kanssa. Heillä on yhteisesti artikuloituja näkemyksiä. Heillä on vaatimuksia. He soittavat musiikkia ja huutavat iskulauseita. Ehkä he myös asettavat tiesulkuja tai harjoittavat muunkaltaista totunnaisen järjestyksen rikkovaa tottelemattomuutta. Lentolehtiset ja sometilit kommunikoivat mielenilmauksen tavoitteita. 

Katukuvaan purkautuva liikehdintä rakentuu julkiselta katseelta enimmäkseen piiloon jäävän vaikuttamisen ja yhteisen toimintakyvyn rakentamisen aloitteiden yhteyteen. On mediatyötä ja lobbaamista, keskustelutilaisuuksia, juhlia ja keikkoja; on kokouksia, sähköpostilistoja ja chat-ryhmiä, koordinointia ja huolenpitoa, yhdessä oppimisen käytäntöjä opintopiireistä kursseihin ja erilaisiin koulutuksiin; on keskustelua, junttausta, erimielisyyksiä ja sovittelua, linjariitoja sekä jakaantumisia, liittoutumia, uusia avauksia. 

Jokin yllä suurpiirteisesti kuvatun kaltainen yhteistoiminta saattaisi vastata käsitystämme viime vuosikymmenten yhteiskunnallisesta liikkeestä. Ehkä hahmotamme myös ympäristöliikkeen vastaavanlaisena kokonaisuutena. Kun tällöin keskustellaan ympäristöliikkeen järjestäytymisestä, puntaroidaan usein juuri tämän kaduilla, suorassa toiminnassa, someissa ja mahdollisesti kabineteissakin jo jäsentyneen muodon ottaneen liikehdinnän voimistamisen ja uusintamisen kysymyksiä. Pohdinnan ja kiistelyn kohteena voi olla esimerkiksi liikkeen harjoittamien taktiikoiden laatu, suhtautuminen virkavaltaan, uusien toimijoiden rekrytoimisen ja tervetulleeksi tekemisen menettelyt, liikkeen sisäisten erojen käsittelyn menetelmät, keinot rakentaa liikkeestä mielekäs ympäristö joka ei polta toimijoitaan loppuun, sekä kysymykset siitä, millä tavoin ja minkälaisten rakenteiden puitteissa liike päättää sisäisistä asioistaan, ja niin edelleen.

Näin ymmärretyn ympäristöliikkeen tehtäväksi nähdään usein valtiollisten ”päättäjien” suostuttelu tai painostaminen ja lisäksi niin sanottuun yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen. Ympäristöliikkeen rooliksi asettuu tällöin sen välittömän piirin ulkopuolella suunniteltujen ja sovellettavien ympäristöpoliittisten toimenpiteiden kirittäminen, joko aktivistien ja ”päättäjien” avoimen vuoropuhelun tai suoran toiminnan aktioiden muodossa. Painopiste on siirtynyt yksilöllisten ja arkisten ekologisten valintojen painottamisesta kokonaisvaltaisempien ja massamittaisempien toimenpiteiden tavoitteluun, jossa keskeisinä toimijoina näyttäytyvät katu- ja sometasolla muotonsa ottaneet aktivistiliikkeet ja näiden liikkeiden painostamat instituutiot ja suuryritykset. 

Siirtymä arkisen elämän ja yksilöllisten valintojen tasolta aktivismin ja institutionaalisen politiikan tasolle on varmasti sinänsä hyvin perusteltu laajamittaista ekologista muutosta tavoiteltaessa. Mutta miltä ympäristökamppailun vahvistamisen ja monistamisen mahdollisuudet näyttäisivät, jos otettaisiin harppaus takaisin arkeen ja samalla askel sivuun ympäristöaktivismin nykyisistä toimintamuodoista? Olisiko näin avautuvasta maastosta mahdollista paikantaa sellaisia ekologisesti kestävämmän elämän haluja ja pyrkimyksiä, jotka eivät ole vielä ottaneet tai välttämättä tulekaan ottamaan niiden arkisesta ympäristöstä erillistä aktivismin muotoa, mutta joiden järjestäytyminen voisi tuoda lisää voimaa jo olemassaolevien ympäristöliikkeiden rinnalle, ja lopulta myös osaltaan jouduttaa institutionaalisen tason ympäristöpoliittisia muutoksia?  

Vaikka arjen alueelta ponnistava ympäristötoimijuus saattaa pitkälle eriytyneisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin verrattuna näyttää epämääräisemmältä ja siten järjestäytymättömältä, voidaan silläkin katsoa olevan omanlaisiaan järjestyksiä. Ympäristökriisin varjostamissa arjen olosuhteissa esiintyy moninaista halua muuttaa elämisen tapoja ekologisesti kestävämpään suuntaan. Tämä halu elää toisin on jo nyt niin jäsentynyttä ja voimakasta, että se esittää vaikeasti selätettävän haasteen ympäristötuhon nykyiseen arkeen johtaneille totunnaisille elämänpoluille ja ylipäätään ympäristökriisin näkyvää vaihetta edeltäneillä ajoilla muodostuneille tavoiteltavan elämän normatiivisille odotuksille. Ei esimerkiksi näytä välttämättä mielekkäältä ”tehdä uraa” sillä tavoin kun on aiemmin totuttu, jos tämä elämänvaiheita uomittava urapolku kulkee, kuten se jo tälläkin hetkellä tekee, ilmaston ylikuumentumiseen, ekosysteemien tuhoutumiseen, lajiston monimuotoisuuden köyhtymiseen sekä näiden ohessa ja seuraksena kiihtyvällä tahdilla puhkeavien kulkutautiepidemioiden riivaamaan maailmaan.

Kestävämpää ekologista muutosta haluavien voimien kasvualustana toimivilla arjen vanhoilla olosuhteilla on oma järjestyksensä niilläkin. Tämän arkisen järjestyksen, niiden käytäntöjen kokonaisuuden joiden puitteissa uusinnamme aineellisen olemassaolomme edellytykset, voi myös katsoa olevan tekijä, joka ympäristökriisiä yleisellä yhteiskunnallisella tasolla tuottaa. Näin ymmärrettynä arjen alueella kohtaavat kaksi toisiinsa kietoutunutta mutta eri tavoin ja eri suuntia kohden rakentuvaa organisaatiota: ekologisen tuhon asiantilan jokapäiväisen jatkumon jäsennys sekä tämän jäsennyksen sisältä nousevat mutta sitä purkavat ja siitä irti pyristelevät kestävämpien elämänmuotojen uudet hapuilevat järjestykset. 

Arkista kestävämmän elämän tavoittelun aloitteellisuutta lienee usein käsitelty joko ekologisten pienyhteisöjen tai yksilöllisten kuluttajavalintojen viitekehyksissä. Ekoyhteisöt saattavat radikaalisti muuttaa niitä rakentavien ja niissä asuvien arkea. Ekologisen pienyhteisön perustamiseen ja ylläpitämiseen vaaditut resurssit ja taidot tekevät niistä kuitenkin monille vähemmän saavutettavissa olevia vaihtoehtoja, eivätkä pienyhteisöt välttämättä muutoinkaan ole asumismuotona kaikkien mieleen. Vaikka ekoyhteisöt olisivat niissä asuville merkittäviä elämän uudelleenorganisoinnin alustoja ja tarjoaisivat yleisemminkin jonkinlaisia esimerkkejä toisin elämisen mahdollisuudesta, näyttävät ne ainakin nykyisessä tilanteessa jäävän ympäristötuhon järjestyksen saartamiksi ja sen arkea suuremmin vaivaamattomiksi erillisten ekologisten kokeilujen erityistapauksiksi. Yksilöllisten kulutustottumusten muuttaminen on sitä vastoin matalan kynnyksen ja yksilöllisestä eristäytyneisyydestään huolimatta massamuotoinen osallistumistapa muutokseen, mutta toimintana luonteeltaan niin paljon vallitsevaa elämänmuotoa mukailevaa, ettei siinä näytä piilevän sellaista voimaa, joka kykenisi tekemään murtumia nykyiseen ympäristökriisiä aiheuttavaan arkiseen järjestykseen. 

Ympäristötuhoa edistävä arki ei kuitenkaan tyhjene pelkkiin kulutustottumuksiin. Tämä arki on hyvin keskeisiltä osiltaan tekemämme työn ylläpitämä. Työ joko suoraan tuottaa ympäristölle kestämätöntä kuormitusta tai sitten rakentaa ja uusintaa ne olosuhteet, joiden puitteissa tuo kuormitus tapahtuu. Siksi nykyisen kaltaisen työn tekemisen muotojen haastaminen saattaisi avata väyliä murtaa ympäristökriisin arkista järjestystä perustavanlaisella tavalla. 

Työ yleisenä tuottavana toimintana on aina omalla tavallaan ekologisesti jäsentynyttä. Työn tekijöinä olemme sekä ekologisten ympäristöjemme tuote että näitä samoja ympäristöjä tuottavia toimijoita –– toisin sanoen erottamaton osa näitä ympäristöjä, ympäristötyöväkeä. Erilaiset ekologiset ympäristöt ja resurssit ovat tehneet eri aikoina tehdystä työstä mahdollista, ja toisaalta tehty työ on samanaikaisesti tuottanut ja muokannut erilaisia ekologisia ympäristöjä. Tuotannon ekologinen ulottuvuus kuitenkin korostuu nykyisessä ympäristöjen kantokyvyn kannalta kriittisessä tilanteessa historiallisesti erityislaatuisella tavalla. Jos katsotaan nykymuotoisen työn arkisen alueen olevan merkittävässä asemassa ympäristökriisin järjestyksen ylläpitämisessä, astuu tämän järjestyksen uusintamisen ja haastamisen toimijana esiin hahmo, jota voidaan kutsua ekologisen työläisen nimellä.

Ekologisia työläisiä ja ympäristötyöväkeä olemme kaikki me, jotka joudumme käyttämään tuottavia kykyjämme joko kapitalistisen komennon suorassa alaisuudessa tai epäsuoremmin pääoman arvonlisäystä hyödyntäen, ja jotka siten olemme, tavalla tai toisella, palkattuina tai palkattomina, kytkeytyneitä nykyiseen ympäristöä ylikuormittavaan yhteiskunnalliseen kokonaistuotantoon. Kyse ei siis ole jostakin tietystä työntekijäryhmästä jollakin tietyllä tuotannon sektorilla, vaan kaikista tuottavista toimijoista työprosessin konkreettiseen muotoon tai työn organisoimisen menetelmiin ja juridisiin suhteisiin katsomatta. 

Ekologisten työläisten kansoittamiin tuotannon olosuhteisiin voi nähdä kohdistuvan nykyisessä tilanteessa ainakin kahdenlaista ympäristöpoliittisen muutoksen painetta. Tuotantoa hallinnoivat kapitalistit ja näitä palvelevat valtiolliset instituutiot pyrkivät muuttamaan tuottamisen tapoja ympäristöystävällisempään suuntaan sellaisin keinoin, jotka muuttavat työn sisältöä ja siihen käytettyjä luonnonresursseja, mutta säilyttävät työn organisoimista nykyisin jäsentävät hierarkiat ja näin ollen varjelevat pääoman valtaa ympäristötyöväen ja ei-inhimillisen ympäristön yli. Ympäristötyöväen tai laajemmin ilmaistuna ympäristöliikkeiden piiristä nousevan toisenlaisen muutosvoiman lähtökohtana on yhtä lailla tuotannon uudelleenmuokkaaminen inhimilliselle ja ei-inhimilliselle elämälle kestävämmäksi. Riittäväksi katsotun ekologisen muutoksen aikaansaamisen katsotaan kuitenkin olevan vaikeaa tai mahdotonta ilman jatkuvalle kasvulle perustuvan kapitalistisen työn järjestyksen alasajoa tai ainakin osittaista purkamista. 

Ekologisen työläisen hahmo toimii siis samanaikaisesti kahdessa keskenään erilaisessa mutta osin limittäisessä järjestyksessä. Hän toisaalta mahdollistaa nykyisen ympäristöä ja sen ympäristötyöväkeä kestämättömästi kuormittavan tuottamisen tavan, toisaalta haastaa tai pakenee tätä samaa vallitsevaa työn järjestystä. Hän on yhtäältä erilaisten tuotannon ympäristöpoliittisten uudelleenjärjestelyjen kohde, pääoman arvonlisäyksen intressit edellä organisoidun vihreän siirtymän etujoukkoa, ja toisaalta toimija, joka kyseenalaistaa vihreäkasvoisen kapitalismin kestävyyden oman hyvinvointinsa ja ei-inhimillisen ympäristön kantokyvyn lähtökohdista käsin. 

Tämä ympäristötyöväen piiristä nouseva kestävämmän elämän tavoittelu ponnistaa tuotannon nykyisen organisaation ja sen kehystämien elämänmuotojen puitteista. Planeetan elinkelpoisuuden vaarantavan työn järjestyksen haastamisen pyrkimyksiä jäsentää siten toisaalta ymmärrys mahdottomuudesta jatkaa työtä kuten tähän asti ja halu elää toisin, toisaalta huoli työn tuomasta toimeentulosta ja kenties myös työhön liittyvän merkityksellisyyden kokemuksen ja sosiaalisten suhteiden katoamisesta. Osalle työvoimasta ympäristökysymykset eivät ylipäätään näyttäydy niin tärkeiltä, ja tuotannon ekologinen uudelleenjärjestäminen muuttaa toisten arkea tuntuvammin kuin toisten. Ympäristötyöväki hahmottuu näin ollen sisäisesti jakautuneena ja muutoksen tavoitteluun eri tavoin suhtautuvien toimijuuksien kokonaisuutena. Jos haluttaisiin yhdistää ympäristötyöväkeä yhteisten aloitteiden taakse, suotuisia lähtökohtia näiden aloitteiden rakentamiselle saattaisi löytyä sellaisilta arjen olosuhteissa piileviltä alueilta, joissa paremman elämän tavoittelun ja toimeentulon turvaamisen pyrkimykset limittyvät ekologisesti kestävämmän muutoksen ajamiseen –– oli kyse sitten palkkatyöajan lyhentämisen, kestävämpää elämää resursoivan perustulon, maksuttoman joukkoliikenteen tai tuotannon demokratisoimisen tavoittelusta, tai jostakin muusta vielä hahmottumattomasta kamppailun maastosta.

***

Kun ekologisen muutoksen tavoittelun lähtökohtana on ympäristötyöväen paremman ja kestävämmän elämän halut ja tarpeet, tulee muutoksen liikkeelle laskemisen edellytyksistä alhaalta ekologisen työläisen arjen olosuhteista käsin rakennettavan järjestäytyneen voiman, ei niinkään ylhäältä ”päättäjien” tai työnantajien vallan palatseista langetetun vihreän siirtymän oikeudemukaisuuden tai reiluuden kysymys. Jos tuotannon ekologisen siirtymän aloite on työvoiman käsissä, ja jos tämän siirtymän edistämisessä asettuvat vastakkain ympäristötyöväen hoiva inhimillisestä ja ei-inhimillisestä elämästä ja pääoman tarve kolonisoida kaikki elollinen ja eloton arvonlisäyksensä alaisuuteen, näyttäytyy ekologisen työläisen ja pääoman yhteiskunnallisen järjestyksen jakama oikeudenmukaisuuden viitekehys ylipäätään kyseenalaiselta. 

Kapitalistien oikeus imee elinvoimansa työläisten tuottavien kykyjen riistämisestä sekä työläisten elämän ja ei-inhimillisen ympäristön alistamisesta pääoman arvonlisäyksen palvelukseen. Työläisten oikeus kumpuaa kyvystä kieltäytyä työstä ja olla mukauttamatta elämisen rytmejä pääoman tarpeiden tahtiin. Näiden kahden oikeuden välillä ei ole muuta ”mukaisuutta” kuin kahden luonteeltaan radikaalisti erilaisen ja eri suuntiin vetävän voiman epäsymmetria. Kapitalistit tarvitsevat työläisiä ja heidän tuottavia kykyjään pystyäkseen toimimaan kapitalisteina, uusintaakseen yhteiskunnallisen valtansa ja sitä turvaavat instituutiot, sekä muokatakseen ei-inhimillistä ympäristöä pääoman käyttöön soveltuviksi resursseiksi. Työläiset ovat pääoman ja työnantajien vallan olemassaolon ja uusintamisen edellytys, mutta eivät omasta puolestaan tarvitse maapallon elinolosuhteet tuhoavaa kapitalistista työn organisointia välttämättä yhtään mihinkään. 

Ympäristötyöväen järjestäytymisen haasteena on tarttua tähän työläisten ensisijaisuuteen ja löytää sille organisatorisia muotoja, joiden voima saa planeetan elinkelpoisuuden vaarantavan kapitalistisen työn järjestyksen horjumaan. Ehkä olisi oikeudenmukaisuuden ja reiluuden ihanteiden sijasta lähdettävä liikkeelle todellisista tyytymättömyyden kokemuksista ja jo tällä hetkellä ympäristötyöväen piirissä orastavista vastarinnan muodoista ja yhteisen voiman rakentamisen potentiaaleista. Olkoon pääoman puhetorvien vuoro pukea sanojaan oikeudenmukaisuuden puolustukselliseen kaapuun. Vedotkoon työnantajat reiluuteen ja vastuullisuuteen ympäristötyöväen pääoman arvonlisäyksen näkökulmasta täysin kohtuuttomien ja vastuuttomien aloitteiden edessä.

***

Työvoiman nykyisen järjestäytymisen näkyvimpiä muotoja edustavat edelliseltä vuosisadalta työläisille periytyneet ammattiliitot. Koska vallitsevilla ammattiliitoilla on merkittävä rooli työn nykyisen järjestyksen ja siten myös koko yhteiskunnan toimintojen säätelemisessä, näyttäisi ympäristöliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen välisten liittoumien rakentaminen olennaiselta kysymykseltä ekologisesti kestävämmän muutoksen edistämisen kannalta. Ympäristötyöväen näkökulmasta katsottuna ympäristöaktivismin ja työväen järjestömuotojen välinen jakautuminen erillisiksi kokonaisuuksiksi, jotka sitten etsivät yhteisiä nimittäjiä liittolaisuudelle, näyttäytyy kuitenkin jossain määrin hämärtyvältä ja painoarvoltaan hupenevalta jaottelulta. Koska olemme kaikki tavalla tai toisella kytkeytyneitä nykyiseen ympäristötuhoa edistävään yhteiskunnalliseen kokonaistuotantoon, ei tämän tuotannon komentoa haastava toimijuus paikannu pelkästään ammattiliittoihin ja niiden nimissä tapahtuvaan toimintaan. 

Ympäristöpoliittinen liikehdintä, sijoittuu se sitten arjen välittömiin olosuhteisiin tai pidemmälle erikoistuneisiin ympäristöaktivismin muotoihin, on jo valmiiksi nykyisten tuotannollisten olosuhteiden jäsentämää ja toisaalta myös vähintään epäsuorasti vaikuttaa niihin. Ammattiliitot ovat jo valmiiksi, jo ennen kontakteja erillisen muodon ottaneisiin ympäristöliikkeisiin, merkittäviä ympäristötoimijoita, koska niillä on keskeinen asema ympäristötyöväen ja pääoman välisen suhteen ja siten nykyisen kestämättömäksi käyneen työn järjestyksen luonteesta sopimisessa. Ammattiliitot eivät näin näyttäydy ainoastaan ekologisen muutoksen tekemisen välineinä, voimana jota voidaan yrittää sellaisenaan valjastaa erilaisten tavoitteiden ajamiseen, vaan myös hyvin olennaisella tavalla tämän muutoksen alueena itsessään.

Työväenliikkeiden historia on epäjatkuvuuksien historiaa. Kun yhteiskunnalliset ja tuotannolliset olosuhteet muuttuvat ja uudenlaiset tuottavat toimijat astuvat historian näyttämölle, työväen organisaatiot joko kykenevät uudistumaan ja vastaamaan uusien työläistoimijoiden kutsuun, taantuvat menneeseen maailmaan takertuviksi perinneyhdistyksiksi tai joutuvat astumaan kokonaan sivuun muuttuneeseen tilanteeseen paremmin soveltuvien uusien järjestömuotojen tieltä. 

Ovatko vallitsevat ammattiliitot kykeneviä uudelleenmuotoutumaan nykyisessä ympäristökriisin ehdollistamassa ja liittojen viime vuosisatojen rakentumisaikakauteen verrattuna ja muutoinkin historiallisesti hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa, jossa nykyiset tuottamisen tavat vaarantavat koko maapallon elinolosuhteet? Viime vuosikymmenten työmarkkinoiden voimasuhteiden puitteissa ammattiliitot ovat valitettavan usein joutuneet käymään puolustuksellisia taisteluja. Ne ovat joutuneet lakkoilemaan jo saavutettujen etujen puolesta, esittäytymään työnantajien ajamien heikennysten uhreina, ja onnistuneet harvemmin ryhmittäytymään hyökkääviin kapitalisteilta uusia myönnytyksiä kiristäviin kamppailuihin. 1900-luvun työväenliikkeen voittamia saavutuksia on toki kaikki syyt puolustaa. Mutta 2000-luvun järjestäytyvä ympäristötyöväki ei voi edistää ekologisesti kestävämpää muutosta ainostaan puolustautumalla tai vastaamalla työnantajien asettamiin haasteisiin. Se ei voi tarrautua ympäristötuhon tuotannollisen järjestyksen mahdollistamiin vanhoihin elämänmuotoihin eikä ekosysteemien kantokyvyn kustannuksella tuotetun arvon saaliinjakamisen sopimuksellisiin kehyksiin. 

On löydettävä keinoja ottaa tuotannon ekologisen siirtymän aloite työläisten käsiin, kykyä rakentaa organisoitua voimaa jo tälläkin hetkellä pääoman arvonlisäykselle alistetun työn tuhoisaa järjestystä pakeneville uusille elämisen ja tuottamisen muodoille. Kehkeytyykö tämä uusia elämisen mahdollisuuksia avaava voima sitten nykyisten ammattiliittojen puitteissa, niiden kanssa rinnakkain vai ammattiliittojen ympäristökriisin torjumiseen ja uuden kestävämmän elämän hoivaamiseen soveltumattomien toimintamuotojen avoimen haastamisen tietä pitkin, jää ympäristötyöväen tulevien järjestäytymisen kokeilujen selvitettäväksi.

***

Tuotannon muuttuminen ekologisesti kestävämmäksi tarkoittaisi ympäristötyöväen ominaispiirteiden ja elämisen olosuhteiden itsensä muuttumista. Siksi ympäristötyöväen ajaman muutoksen tavoittelua ei voi eristää sen arkisesta elämästä ulkopuolisen politiikan kentälle. Kun järjestäytymisen alueena on koko elämä ja sen uusintamisen arkiset olosuhteet, ei järjestäytymistä voi ajatella vain välineenä jonkin järjestäytymiselle ulkoisen päämäärän saavuttamista tai johonkin sille ulkopuoliseen voimaan vaikuttamista varten. Organisoitumisesta tulee arkisten olosuhteiden rikastamisen ja niille uusia uomia avaava hyvän elämän vaalimisen jatkuva ja jokapäiväinen käytäntö, ei poikkeuksellinen tehtävä jonka suorittamisen jälkeen palaisimme takaisin arjen ennallaan olevaan järjestykseen. Jos ympäristötyöväen järjestäytyminen kulkee yhtä matkaa arjen olosuhteita muuttavan paremman elämän tavoittelun kanssa, se hylkii kaikkea syyllistämisen ja vastuullistamisen velvoittamaa toimintaa, koska olisi absurdia tavoitella jatkuvan syyllisyyden ja uhrautumisen vaateen varjostamaa elämää.

Vaikka ympäristötyöväen järjestäytyminen lähtisi liikkeelle tuotannon arkipäiväisistä olosuhteista ja niistä versoavista paremman elämän haluista ja jokapäiväisen vastarinnan käytännöistä, se ei jää niin sanottujen suurten ympäristöpoliittisten kysymysten näkökulmasta perifeeriseksi toiminnaksi. Nykyinen maapallon elinolosuhteiden kannalta kestämätön yhteiskunnallinen järjestys perustuu ympäristötyöväen tuottavien kykyjen valjastamiselle kapitalistisesti organisoidun tuotannon palvelukseen. Siksi ympäristötyöväen järjestäytyneen toimintakyvyn kasvu, sen riemu voimien lisääntymisestä ja ilo monistuneesta vahvuudesta käydä pääoman komentokoneistoa vastaan, merkitsee pääoman arvonlisäyksen turvaamiselle alistetun ja ympäristötuhon etenemisen mahdollistavan yhteiskuntamuodon kriisiä –– kriisiä, jonka järistykset kantautuvat tuotannon arkipäiväisestä todellisuudesta ja työmarkkinajärjestöjen neuvottelupöydistä aina valtiollisiin instituutioihin ja niiden päätöksentekoelimiin asti. 

Kun uusi organisoitunut ympäristötyöväki nauraa, vanha kapitalistisen työn järjestys murtuu.

Kategoriat
Lakkoposti

Lisää vapaa-aikaa, vähemmän päästöjä?

Työajan lyhentäminen työntekijöiden ja ilmastoliikkeen yhteisenä tavoitteena

[Kirjoitus perustuu työajan lyhentämistä käsittelevään webinaariin, jonka Ilmastolakko järjesti 6.10.2021]

Liittolaisuuksien rakentaminen yhteiskunnallisten toimijoiden välillä vaatii jaettuja tavoitteita. Ilmastoliikkeen ja ay-liikkeen välinen yhteistyö edellyttää yhteisiä vaatimuksia, jotka hyödyttävät kumpaakin osapuolta. Voisiko työajan lyhentäminen olla sellainen?

Historiallisesti työajan lyhentäminen on yksi työväenliikkeen suurimpia saavutuksia. Suomessa siirryttiin kahdeksantuntiseen työpäivään vuonna 1917 ja viisipäiväiseen työviikkoon vuonna 1966. Vastaavia harppauksia ei ole sittemmin otettu, pikemminkin on menty takapakkia, kuten Sipilän hallituksen kikysopimus osoitti. Kuten työelämän historiaa tutkinut Pekka Peltola on todennut, jos työaikaa ei aktiivisesti pyritä lyhentämään, se tuppaa pitenemään

Työajan lyhentämistä on viime vuosina kokeiltu ympäri maailmaa. Islannissa tuhannet julkisen sektorin työntekijät kokeilivat lyhennettyä työviikkoa neljän vuoden ajan ilman palkanalennuksia. Kokeilu osoittautui menestykseksi: työntekijöiden stressi väheni ja heidän terveytensä ja hyvinvointinsa parantui. Espanjassa taas aloitettiin syksyllä 2021 tähän mennessä laajin kokeilu, johon osallistuu yli 200 yritystä ja 6000 työntekijää. Vastaavia kokeiluja on tehty menestyksellä myös muun muassa Ruotsissa, Japanissa ja Uudessa-Seelannissa.

Suomessa pääministeri Sanna Marin on väläyttänyt ajatusta kuuden tunnin työpäivästä, mutta täällä työajan lyhentämistä ei ole laajamittaisesti kokeiltu sitten 90-luvun. EU on koronapandemian aikaan rahoittanut lyhennetyn työajan ohjelmia useissa jäsenmaissa, mutta Suomi ei ole tarttunut tilaisuuteen. Kiinnostusta kyllä olisi: STTK:n vuonna 2020 tekemässä selvityksessä 60% vastaajista kannatti työajan lyhentämistä.

Entä ilmasto?

Työn ilmastovaikutuksista on alettu puhua vasta hiljattain. Yhteenvedon aiheesta tarjoaa Samuli Sinisalon raportti Työajan lyhentämisen ekologiset vaikutukset (Kalevi Sorsa -säätiö, 2020). Raportin mukaan työajan lyhentäminen voi pienentää ympäristökuormitusta kahdella tavalla. Jos lyhyempi työaika johtaa tehdyn työn vähenemiseen ja kansantalouden mittakaavan supistumiseen, myös työn ympäristökuormitus pienenee huomattavasti. Toiseksi lisääntynyt vapaa-aika voi viedä kulutustottumuksia vähemmän ympäristöä kuormittavaan suuntaan. Työajan lyhentäminen voi myös auttaa ratkaisemaan niin sanotun Jevonsin paradoksin eli sen, että tehokkaampi teknologia ei johdakaan kysynnän laskuun vaan pikemminkin lisää sitä: ”[J]otta tuotannon tehokkuusparannukset onnistuisivat vähentämään ihmisen toiminnan negatiivista painetta ympäristölle, niiden tulisi olla yhdistettynä sellaisiin politiikan keinoihin, jotka kohdentuvat tuotannon taustamotiiveihin, kuten työajan lyhentämiseen”.

Miten paljon työaikaa pitäisi lyhentää? Eräiden tutkimusten mukaan jo pienellä vuosittaisella työajan leikkaamisella olisi pitkällä aikavälillä merkittävä ilmastovaikutus. Jos kolmasosa työn tuottavuuden kasvusta ohjattaisiin työajan lyhentämiseen kulutukseen sijaan, työaika vähenisi 25 prosenttia 45 vuoden aikana, mikä johtaisi 20 prosentin päästövähennyksiin (Nässen et al. 2009). Toisen tutkimuksen mukaan vuotuinen 0,5 prosentin lyhennys työaikaan voisi vähentää vielä käynnistymättömästä ilmaston lämpenemisestä jopa 25–50 prosenttia (Rosnick 2013). Radikaalimpia arvioitakin on esitetty. New Economics Foundationin raportin mukaan työviikkoa pitäisi ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin takaamiseksi lyhentää 21 tuntiin. Ajatushautomo Autonomy menee vieläkin pidemmälle ja väittää, että ilmaston kannalta kestävä viikottainen työmäärä olisi Ison-Britannian ja Ruotsin kaltaisissa rikkaissa maissa yhdeksän tuntia.

Työajan lyhentämisen vaikutukset riippuvat myös siitä, mitä lyhentämisellä ensisijaisesti tavoitellaan: työllisyyttä, hyvinvointia vai ympäristökuormituksen vähentämistä. Samuli Sinisalo esitteli Ilmastolakon järjestämässä webinaarissa 6.10.2021 erilaisia skenaarioita. Jos työaikaa lyhennetään tuottavuuden kasvun kautta tai jakamalla työtä tasaisemmin, saavutetaan pieni positiivinen ympäristövaikutus, kun ihmisten kulutus vapaa-ajalla muuttuu. Selvästi suurin ympäristövaikutus on kasvukriittisellä skenaariolla, jossa tuotanto vähenee ja talouden mittakaava supistuu.

Vähemmän vai mielekkäämpää työtä?

Ekologisessa siirtymässä tärkeää ei ole ainoastaan työn määrä vaan myös sen laatu. Joidenkin mukaan ekologisesti kestävässä yhteiskunnassa taloudellinen toimeliaisuus ei niinkään vähene vaan siirtyy toisaalle. Kestävän kulutuksen professori Mikko Jalas vertaili webinaarissa kahta eri suhtautumistapaa työn tulevaisuuteen. Ensimmäinen on ns. post-work -koulukunta, joka näkee teknologian kehityksessä ja automaatiossa mahdollisuuden palkkatyöstä vapautumiseen. Toiselle suuntaukselle taas ovat tyypillisiä ”hitaan”, työvoimavaltaisen työn lisääminen ja kasvukriittisyys. Jalaksen mukaan automaation kiihdyttäminen johtaa pääomavaltaisen työn lisääntymiseen ja harvaintalouteen. Tähän voi tosin huomauttaa, että kehitys riippuu myös omistussuhteista, eli karkeasti ilmaistuna siitä, kuka omistaa robotit. 

Nämä suuntaukset eivät välttämättä ole toisilleen vastakkaisia. Esimerkiksi degrowth-tutkija Jason Hickelin visiossa ne yhdistyvät. Hickelin mukaan työajan lyhentäminen vähentäisi painetta talouden kasvattamiseen. Nykyjärjestelmässä työn tuottavuuden kasvu johtaa irtisanomisiin, ja uusien työpaikkojen luomiseksi tarvitaan lisää kasvua. Lyhentämällä työviikkoa ja jakamalla työtä tasaisemmin voitaisiin parantaa työllisyyttä ilman kasvupakkoa. Pienituloisten toimeentulo turvattaisiin perustulolla, joka rahoitettaisiin saastuttavasta toiminnasta perittävällä hiiliverolla.

Työajan lyhentämisen haasteet

Yhteiskuntafilosofian tutkija Lauri Lahikainen pohti webinaarissa työajan lyhentämistä poliittisena vaatimuksena. Hänen mukaansa lyhyempi työaika voisi parhaimmillaan olla yksi poliittinen vipu, joka mahdollistaa laajemman yhteiskunnallisen muutosprosessin ja kasvattaa poliittista toimijuutta (lisääntyneen vapaa-ajan myötä). Mutta koskisiko työajan lyhentäminen riittävän suurta joukkoa? Olisiko jokin universaalimpi vaatimus, kuten perustulo, sittenkin parempi?

Ammattiliitoissakin ollaan skeptisiä. Kiinnostusta työajan lyhentämiseen on, varsinkin nuorilla ja perheellisillä, mutta samalla osa-aikaisuus ja nollatuntisopimukset ovat yleisiä, ja monet kaipaisivat pikemminkin lisää työtunteja. Liitoissa ei myöskään ole ajateltu työajan lyhentämistä ilmastokysymyksenä, ja monien mielestä työpaikkojen ilmastoteoilla on enemmän merkitystä.

SAK:n puheenjohtaja Jarkko Elorannan mukaan työaika-autonomia on työajan järjestelmällistä lyhentämistä ajankohtaisempi kysymys. Työntekijät kaipaavat työaikoihin joustoa ja mahdollisuutta järjestää työ itselleen sopivalla tavalla. Työntekijöiden näkemyksien huomioiminen työn organisoinnissa, esimerkiksi logistiikka-alalla ja teollisuuden ympäristötiekartoissa, voisi lisätä myös työn ekotehokkuutta.

lmastolakko-kollektiivi kannattaa työntekijöiden sananvallan kasvattamista työpaikoilla, onhan yksi vaatimuksistamme työn ja talouden demokratisointi. Mutta kuten aiemmin todettiin, pelkkä työn tehostaminen voi pahimmillaan johtaa kysynnän kasvuun, ellei tuotannon muihin reunaehtoihin puututa. Todella demokraattisessa taloudessa työntekijät saisivat vaikuttaa myös tuotannon määriin ja esimerkiksi siihen, miten suuri osa yrityksen voitoista kotiutetaan osinkoina.

Vaatimuksia ja kysymyksiä

Työajan ja ilmaston välillä on yhteys, ja työajan lyhentämisellä olisi toteutustavasta riippuen erisuuruisia ympäristövaikutuksia. Työelämän pirstaloitumisen takia on haastavaa muotoilla vaatimus, joka yhdistäisi mahdollisimman suuren osan työvoimasta, mutta on mahdollista löytää kaksi ehtoa, jotka vaatimusten on täytettävä:

1) Työaikaa on lyhennettävä ilman palkanalennuksia. 

2) Työaikaa on lyhennettävä joustavasti, eri alojen ja elämäntilanteiden tarpeet huomioiden. Kuusituntista työpäivää tai nelipäiväistä työviikkoa parempi vaatimus voisi olla esimerkiksi 30 tunnin työviikko.

Ilmastoliikkeen ja ammattiliittojen on myös pohdittava seuraavia kysymyksiä:

– Miten työajan yhteys ilmastonmuutokseen saadaan osaksi liittojen ilmastotoimia?

– Miten ay-liike saa ajettua läpi sellaisia muutoksia työaikoihin, jotka tapahtuisivat työnantajan kustannuksella? Tapahtuuko muutos sopimalla vai sotimalla?

 – Jos päästöt vähenevät eniten kasvukriittisessä skenaariossa, miten saadaan kannatusta sen vaatimien radikaalien muutosten taakse? Miten saadaan vakuutettua laajat joukot siitä, ettei talouskasvupakosta luopuminen tarkoita kurjistumista?

Poliittista vipuvoimaa kasvattavat yhteiset vaatimukset syntyvät dialogin kautta. Ilmastoliikkeen rooli tässä vuoropuhelussa on muistuttaa toimien kiireellisyydestä ja nostaa pöydälle radikaalinkin tuntuisia ideoita. Ay-liikkeessä taas on eri ammattialoihin liittyvää käytännön tietoa ja erilaisten arkien ymmärrystä, joita tarvitaan, kun työtä väistämättä organisoidaan uudelleen ekologisessa siirtymässä.

Lähteet:

Nässén, J., J. Larsson and J. Holmberg (2009) ‘The Effect of Work Hours on Energy use: A Micro­Analysis of Time and Income Effects’, Proceedings to ACEEE Summer Study, La Colle sur Loup, France: 1–6.

Rosnick, D. (2013) ‘Reduced Work Hours as a Means of Slowing Climate Change’, real-world economics review 63(25): 124–133.

 

Kategoriat
Lakkoposti

Työajan lyhentäminen – ay-liikkeen ja ilmastoliikkeen yhteinen tavoite?

Aika: 6.10.2021 klo 17:00 – 19:00
Alusta: Jitsi
Linkki tapahtumaan: https://meet.jit.si/Webinaari_6.10.2021

Vuonna 2021 ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat yllättäneet monet sellaiset tahot, jotka eivät aiemmin ole olleet täysin selvillä elämää ylläpitävän ilmastojärjestelmän muutosten vakavuudesta.

Ammattiliitot kuuluvat toimijoihin, joilla jo vuosien ajan on ollut ilmastokriisin torjunta ja siihen sopeutuminen asialistallaan. Liitot ovat julkaisseet suosituksia ja kannanottoja ja alkaneet toteuttaa kestävämpiä käytäntöjä esimerkiksi kierrätyksen ym. kautta.

Ilmastonmuutoksen kiihtyessä voimistuu kuitenkin tarve paljon aiempaa ripeämmille ja vaikuttavammille ilmastotoimille. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei Marinin hallitus ole saattamassa Suomen ilmastotoimia läheskään riittävälle tasolle, ainakaan ilman voimakasta painetta kansalaisyhteiskunnan suunnalta. Tulevien hallitusten osalta paineen nostattamisen tarve tulee olemaan vieläkin kriittisempi.

Ammattiyhdistysliike on historiansa aikana kyennyt joukkovoimallaan saamaan aikaan valtavia yhteiskunnallisia parannuksia, ja sillä voi olla mittaamattoman arvokas rooli myös ilmastokriisin torjunnassa. Yhteistä ay-liikkeen perinteisille kamppailuille ja nykyiselle ilmasto- ja luontotuholle on se, ettei niiden voittamisessa ole mahdollista laskea markkinalogiikan tai elinkeinoelämän toimijoiden hyväntahtoisuuden varaan.

Järjestämme 6.10.2021 klo 17 – 19 webinaarin työajan lyhentämisestä. Lyhyempi työaika on yksi mahdollinen tavoite, jossa työntekijöiden ja ilmastoliikkeen intressit kohtaavat.

Työajan lyhentämistä on viime vuosina kokeiltu onnistuneesti useissa maissa ja kokeilujen myötä aihe on Suomessakin noussut jälleen julkiseen keskusteluun. Kalevi Sorsa -säätiön julkaisussa ”Työajan lyhentämisen ekologiset vaikutukset” (2020) työajan lyhentämiselle voi nähdä on kaksi ympäristöä hyödyttävää vaikutusmekanismia:

1) mittakaavavaikutuksen eli henkilökohtaisen tai kansantalouden kokoon kohdistuvan vaikutuksen: mitä vähemmän teemme töitä ja pyöritämme taloudellista aktiviteettia, sitä vähemmän vahingoitamme ympäristöä, sekä
2) laadullisen, elämäntapojen ja kulutuksen sisältöä muokkaavan vaikutuksen: kun työaika lyhenee ja vapaa-­aika pitenee, se muokkaa käyttäytymistä ja kulutustottumuksia pääsääntöisesti ympäristöä vähemmän kuormittavaan suuntaan.

Webinaarin keskustelua alustavat hankevastaava Samuli Sinisalo (Kalevi Sorsa säätiö), tutkija Lauri Lahikainen (Tampereen yliopisto), vanhempi yliopistonlehtori Mikko Jalas (Aalto yliopisto) ja Kasper Nurmi (Ilmastolakko), minkä jälkeen kuullaan kommenttipuheenvuorot STTK:n puheenjohtaja Antti Palolalta, Akavan Erityisalojen ilmastoryhmän puheenjohtaja Sonja Peschkowlta sekä JHL:n erityisasiantuntija Anna Korpikoskelta. Kommenttipuheenvuorojen jälkeen on aikaa vielä kysymyksille ja yhteiselle keskustelulle. Webinaarin juontaa Fridays for Futuren Maija Li Raudaskoski.

Kategoriat
Lakkoposti

Ay-liikkeellä on historiallinen ja moraalinen vastuu ilmastokatastrofin estämisessä

20.9.2021

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on yleislakko-1956-1.jpg
Helsingin Senaatintori vuoden 1956 yleislakon aikaan.

Teksti perustuu alustukseen, jonka silloinen Earth Strike Suomi [nykyinen Ilmastolakko] piti yhdessä Vasemmistonuorten kanssa järjestetyssä keskustelutilaisuudessa ”Ilmasto muuttuu – muuttuuko ay-liike” 18.9.2020.

oululakosta ei myöskään koidu merkittävää yhteiskunnallista haittaa. Lakko työvenliikkeen tehokkaasti käyttämänä keinona kuitenkin kiinnosti. Aktivistit ympäri maailmaa alkoivat pohtia, miltä aikuisten ilmastolakko näyttäisi, ja alkoivat suunnitella globaalia ilmastolakkoviikkoa vuoden 2019 syyskuulle. Myös Suomessa perustettiin oma Earth Strike -ryhmä.

Tulokset olivat vaihtelevia. Joissakin maissa työntekijät olivat aktiivisesti mukana: Saksassa maan toiseksi suurin ammattiliitto osallistui lakkoon, ja Yhdysvalloissa Amazonin työntekijät suorittivat ulosmarssin. Suomessa liitot eivät lähteneet mukaan lakkoon, mutta painostus pakotti ne reagoimaan: SAK tarjosi hernekeittoa, ja Akava keitti kahvit. Ilmastoaktivisteilla on helposti erilainen näkemys ammattiliitoista kuin niillä, jotka toimivat liittojen sisällä. Kyse ei ole siitä, etteivät liitot tekisi mitään. Kyse on siitä, etteivät liitot hyödynnä täyttä potentiaaliaan, varsinkin mitä tulee joukkovoimaan ja työstä kieltäytymiseen.

Historiallisesti katsoen suuret yhteiskunnalliset uudistukset, kuten kahdeksan tunnin työpäivä, yleinen äänioikeus ja pohjoismainen hyvinvointivaltio ovat vaatineet työvoiman järjestäytymistä, myös lakkoja. Perinteet siis velvoittavat. Lisäksi ay-liikkeellä on moraalinen vastuu lapsia ja nuoria kohtaan, joilla on kannettavanaan musertava taakka. Niiden, joilla on valtaa ja resursseja, tulisi tehdä kaikkensa ilmastotuhon torjumiseksi. Eikä siitä pääse yli eikä ympäri, että liittojen valta perustuu viime kädessä lakon mahdollisuuteen. Työvoima pyörittää yhteiskuntaa ja voi halutessaan myös pysäyttää sen.

Ilmastolakko on poliittinen lakko, eli sillä pyritään vaikuttamaan päättäjiin ja aiheuttamaan taloudellista vahinkoa. Suomessa poliittiset lakot ovat harvinaisia mutta eivät laittomia – toisin kuin monissa muissa maissa, mikä kertoo jotain niiden tehosta. Liittojen vasta-argumentti on ollut, ettei ilmastolakkoon ole syytä, koska meillä on jo ilmastomyönteinen hallitus. No, hallituskausi on kohta puolessavälissä, ja konkreettiset toimet ovat olleet toistaiseksi riittämättömiä. Suunta on ehkä oikea, mutta mittakaava ja aikataulu ovat edelleen pielessä. Ja entä jos seuraavien vaalien jälkeen tulee oikeistohallitus?

Ilmastonmuutos on konflikti, jossa työntekijät ja aktivistit ovat samalla puolella

Yksi syy vatulointiin on, että monet elinkeinoelämän intressit ovat nopean yhteiskunnallisen muutoksen tiellä. Tietokirjailija Naomi Klein on todennut, että ilmastonmuutos tuli kansainvälisen yhteisön tietoisuuteen huonoimmalla mahdollisella hetkellä, koska samaan aikaan uusliberalismina tunnettu talousoppi nousi hallitsevaan asemaan. Viimeisen 30 vuoden aikana ilmastonmuutos on kiihtynyt samaan aikaan, kun talouden sääntelyä on purettu, julkista valtaa rajoitettu ja työvoiman järjestäytymistä murskattu. Sekä ilmastopolitiikan epäonnistuminen että työelämän muuttuminen epävarmemmaksi liittyvät siis kapitalistiseen talousjärjestelmään ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin. Lyhyesti sanottuna kyseessä on konflikti yksityisen voitontavoittelun ja yhteisen hyvän välillä. Marxilaisessa perinteessä puhutaan työn ja pääoman ristiriidasta; ajatusta voisi päivittää puhumalla pääoman, työn ja elonkehän välisestä konfliktista.

Tässä kuviossa työntekijä on ristiriitaisessa asemassa, sillä hän on samanaikaisesti sekä uhri että pyöveli: hän kärsii epäreilusta järjestelmästä mutta aiheuttaa omalla työllään ilmastonmuutosta. Siksi työntekijöiden ja ilmastotoimien väliin yritetään jatkuvasti iskeä kiilaa, esimerkiksi laittamalla tehtaan sulkeminen hallituksen ilmastopolitiikan syyksi.

Oikeudenmukaisen siirtymän tavoite on todella tärkeä, mutta aina ei ole helppoa osoittaa, että ilmaston etu on myös työntekijöiden etu. Alakohtaisten tiekarttojen ja uudelleenkoulutukseen suunnatun rahoituksen lisäksi tarvitaan solidaarisuutta puolin ja toisin. Liitot voisivat ottaa koppia nuorista, jotka ovat pettyneitä politiikkaan ja kaipaavat vahvaa signaalia siitä, että instituutiot ottavat heidän vaatimuksensa tosissaan. Näin liitot saisivat kaipaamiansa nuoria jäseniä, ja nuoret pääsisivät ajamaan ilmaston asiaa liittojen sisällä. Vastaavasti ilmastoaktivistien pitäisi osata katsoa asioita vaikkapa sellutehtaan työntekijöiden näkökulmasta ja osoittaa tukea työtaisteluille.

Se, että ilmastonmuutos on konflikti, merkitsee myös, että ilmastotuhon torjuminen vaatii yhteiskunnan voimasuhteiden muuttamista. Voittojen maksimoimista ja loputonta talouskasvua ajavia voimia on heikennettävä kasvattamalla vastaavasti työntekijöiden ja kansalaisten kollektiivista voimaa. Ei riitä, että kukin tekee pieniä ilmastotekoja omalla työpaikallaan. Tästä syystä ay-liikkeen on palattava juurilleen ja tultava taas liikkeeksi, osana laajempaa rintamaa, joka tavoittelee järjestelmätason muutosta.

Ilmastotuhon torjuminen vaatii työn demokratisoimista

Yhteinen rintamakaan ei vielä kuitenkaan riitä, jos talous pyörii edelleen omistajien ja sijoittajien ehdoilla. Yhteiskuntamme on muodollisesti demokraattinen, mutta sen monet osa-alueet, kuten työelämä ja talous, on suurelta osin rajattu demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle. On laajennetava poliittista mielikuvitusta ja vaadittava työn tuomista demokratian piiriin.

Suomessa työvoima on järjestäytynyttä, mutta työntekijöillä on vain vähän sananvaltaa työpaikoilla. Kaipolan tehtaan tapaus osoittaa, ettei osakkeenomistajien ylivalta ole eduksi työntekijöille eikä planeetalle. Viime aikoina asioiden nykytilaa on kuitenkin alettu sieltä täältä kyseenalaistaa. Keväällä 2020 julkaistiin Democratizing work -manifesti, jossa tutkijat eri maista vaativat demokratian lisäämistä työpaikoilla. Manifestin mukaan työntekijät pitävät yhteiskuntia pystyssä ja laittavat itsensä likoon, joten heidän olisi saatava vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin. Työpaikkademokratia olisi tärkeää myös ympäristön kannalta, sillä demokraattisesti johdetut yritykset ajavat yhteistä hyvää useammin kuin osakkeenomistajien voittoja maksimoiva malli.

Osuuskunta-aktiivi Jukka Peltokoski puolestaan on ehdottanut teollisuuden osuuskunnallistamista. Kun tehtaita lakkautetaan ja tuotantoa siirretään muualle, työntekijät voisivat ostaa tehtaat, jatkaa niiden pyörittämistä osuuskuntina ja uudistaa toiminnan ekologisesti kestäväksi. Rahoitus tulisi esimerkiksi EU-rahastoista tai valtion osto-ohjelmista. Esimerkkejä työntekijöiden pyörittämistä tehtaista löytyy Kreikasta Argentiinaan. Vuonna 2019 Belfastissa Harland & Wolffin telakkatyöläiset puolestaan valtasivat suljetun telakan, vaativat sen kansallistamista ja käyttämistä uusiutuvan energian tuotantoon.

Vaikka käytännön esimerkkejä löytyy, julkinen keskustelu vaihtoehdoista on vasta alkutekijöissään. Yksi haaste on, miten järjestelmätason analyysit ja työpaikkademokratian kaltaiset ylevät ihanteet tehdään relevanteiksi duunarin arjen kannalta. Siinäpä työsarkaa niin liitoille kuin aktivisteillekin.