Kuinka ottaa ekologisen siirtymän aloite tuotantoa komentavilta voimilta tuotannon mahdollistavien ja sitä suorittavien joukkojen käsiin? Miten ja missä uusi ekologinen työväenliike järjestäytyy, minkälaisista aineksista se koostuu, miten se kamppailee?
Ilmastolakkotoimiston Lakkoposti-blogi lähestyy ympäristökamppailun järjestäytymisen kysymyksiä työn ja tuotannon näkökulmasta. Kartoitamme keinoja yhdistää ympäristökriisin torjuminen parempien työskentelyolosuhteiden sekä talouden demokratisoimisen tavoitteluun.
Lakkoposti ottaa mielellään vastaan juttuehdotuksia, joita voi lähettää osoitteeseen toimisto@ilmastolakko.info. Julkaisemme esimerkiksi pohdintoja, haastatteluja, keskusteluja ja käännöksiä. Myös muunkaltaista sisältöä voi ehdottaa. Julkaista voi sekä nimellä että nimimerkillä.
Lakkopostia toimitetaan vapaaehtoisvoimin, joten emme pysty maksamaan palkkioita julkaistuista sisällöistä.
Helsingin Senaatintori vuoden 1956 yleislakon aikaan.
Teksti perustuu alustukseen, jonka silloinen Earth Strike Suomi [nykyinen Ilmastolakko] piti yhdessä Vasemmistonuorten kanssa järjestetyssä keskustelutilaisuudessa ”Ilmasto muuttuu – muuttuuko ay-liike” 18.9.2020.
oululakosta ei myöskään koidu merkittävää yhteiskunnallista haittaa. Lakko työvenliikkeen tehokkaasti käyttämänä keinona kuitenkin kiinnosti. Aktivistit ympäri maailmaa alkoivat pohtia, miltä aikuisten ilmastolakko näyttäisi, ja alkoivat suunnitella globaalia ilmastolakkoviikkoa vuoden 2019 syyskuulle. Myös Suomessa perustettiin oma Earth Strike -ryhmä.
Tulokset olivat vaihtelevia. Joissakin maissa työntekijät olivat aktiivisesti mukana: Saksassa maan toiseksi suurin ammattiliitto osallistui lakkoon, ja Yhdysvalloissa Amazonin työntekijät suorittivat ulosmarssin. Suomessa liitot eivät lähteneet mukaan lakkoon, mutta painostus pakotti ne reagoimaan: SAK tarjosi hernekeittoa, ja Akava keitti kahvit. Ilmastoaktivisteilla on helposti erilainen näkemys ammattiliitoista kuin niillä, jotka toimivat liittojen sisällä. Kyse ei ole siitä, etteivät liitot tekisi mitään. Kyse on siitä, etteivät liitot hyödynnä täyttä potentiaaliaan, varsinkin mitä tulee joukkovoimaan ja työstä kieltäytymiseen.
Historiallisesti katsoen suuret yhteiskunnalliset uudistukset, kuten kahdeksan tunnin työpäivä, yleinen äänioikeus ja pohjoismainen hyvinvointivaltio ovat vaatineet työvoiman järjestäytymistä, myös lakkoja. Perinteet siis velvoittavat. Lisäksi ay-liikkeellä on moraalinen vastuu lapsia ja nuoria kohtaan, joilla on kannettavanaan musertava taakka. Niiden, joilla on valtaa ja resursseja, tulisi tehdä kaikkensa ilmastotuhon torjumiseksi. Eikä siitä pääse yli eikä ympäri, että liittojen valta perustuu viime kädessä lakon mahdollisuuteen. Työvoima pyörittää yhteiskuntaa ja voi halutessaan myös pysäyttää sen.
Ilmastolakko on poliittinen lakko, eli sillä pyritään vaikuttamaan päättäjiin ja aiheuttamaan taloudellista vahinkoa. Suomessa poliittiset lakot ovat harvinaisia mutta eivät laittomia – toisin kuin monissa muissa maissa, mikä kertoo jotain niiden tehosta. Liittojen vasta-argumentti on ollut, ettei ilmastolakkoon ole syytä, koska meillä on jo ilmastomyönteinen hallitus. No, hallituskausi on kohta puolessavälissä, ja konkreettiset toimet ovat olleet toistaiseksi riittämättömiä. Suunta on ehkä oikea, mutta mittakaava ja aikataulu ovat edelleen pielessä. Ja entä jos seuraavien vaalien jälkeen tulee oikeistohallitus?
Ilmastonmuutos on konflikti, jossa työntekijät ja aktivistit ovat samalla puolella
Yksi syy vatulointiin on, että monet elinkeinoelämän intressit ovat nopean yhteiskunnallisen muutoksen tiellä. Tietokirjailija Naomi Klein on todennut, että ilmastonmuutos tuli kansainvälisen yhteisön tietoisuuteen huonoimmalla mahdollisella hetkellä, koska samaan aikaan uusliberalismina tunnettu talousoppi nousi hallitsevaan asemaan. Viimeisen 30 vuoden aikana ilmastonmuutos on kiihtynyt samaan aikaan, kun talouden sääntelyä on purettu, julkista valtaa rajoitettu ja työvoiman järjestäytymistä murskattu. Sekä ilmastopolitiikan epäonnistuminen että työelämän muuttuminen epävarmemmaksi liittyvät siis kapitalistiseen talousjärjestelmään ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin. Lyhyesti sanottuna kyseessä on konflikti yksityisen voitontavoittelun ja yhteisen hyvän välillä. Marxilaisessa perinteessä puhutaan työn ja pääoman ristiriidasta; ajatusta voisi päivittää puhumalla pääoman, työn ja elonkehän välisestä konfliktista.
Tässä kuviossa työntekijä on ristiriitaisessa asemassa, sillä hän on samanaikaisesti sekä uhri että pyöveli: hän kärsii epäreilusta järjestelmästä mutta aiheuttaa omalla työllään ilmastonmuutosta. Siksi työntekijöiden ja ilmastotoimien väliin yritetään jatkuvasti iskeä kiilaa, esimerkiksi laittamalla tehtaan sulkeminen hallituksen ilmastopolitiikan syyksi.
Oikeudenmukaisen siirtymän tavoite on todella tärkeä, mutta aina ei ole helppoa osoittaa, että ilmaston etu on myös työntekijöiden etu. Alakohtaisten tiekarttojen ja uudelleenkoulutukseen suunnatun rahoituksen lisäksi tarvitaan solidaarisuutta puolin ja toisin. Liitot voisivat ottaa koppia nuorista, jotka ovat pettyneitä politiikkaan ja kaipaavat vahvaa signaalia siitä, että instituutiot ottavat heidän vaatimuksensa tosissaan. Näin liitot saisivat kaipaamiansa nuoria jäseniä, ja nuoret pääsisivät ajamaan ilmaston asiaa liittojen sisällä. Vastaavasti ilmastoaktivistien pitäisi osata katsoa asioita vaikkapa sellutehtaan työntekijöiden näkökulmasta ja osoittaa tukea työtaisteluille.
Se, että ilmastonmuutos on konflikti, merkitsee myös, että ilmastotuhon torjuminen vaatii yhteiskunnan voimasuhteiden muuttamista. Voittojen maksimoimista ja loputonta talouskasvua ajavia voimia on heikennettävä kasvattamalla vastaavasti työntekijöiden ja kansalaisten kollektiivista voimaa. Ei riitä, että kukin tekee pieniä ilmastotekoja omalla työpaikallaan. Tästä syystä ay-liikkeen on palattava juurilleen ja tultava taas liikkeeksi, osana laajempaa rintamaa, joka tavoittelee järjestelmätason muutosta.
Ilmastotuhon torjuminen vaatii työn demokratisoimista
Yhteinen rintamakaan ei vielä kuitenkaan riitä, jos talous pyörii edelleen omistajien ja sijoittajien ehdoilla. Yhteiskuntamme on muodollisesti demokraattinen, mutta sen monet osa-alueet, kuten työelämä ja talous, on suurelta osin rajattu demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle. On laajennetava poliittista mielikuvitusta ja vaadittava työn tuomista demokratian piiriin.
Suomessa työvoima on järjestäytynyttä, mutta työntekijöillä on vain vähän sananvaltaa työpaikoilla. Kaipolan tehtaan tapaus osoittaa, ettei osakkeenomistajien ylivalta ole eduksi työntekijöille eikä planeetalle. Viime aikoina asioiden nykytilaa on kuitenkin alettu sieltä täältä kyseenalaistaa. Keväällä 2020 julkaistiin Democratizing work -manifesti, jossa tutkijat eri maista vaativat demokratian lisäämistä työpaikoilla. Manifestin mukaan työntekijät pitävät yhteiskuntia pystyssä ja laittavat itsensä likoon, joten heidän olisi saatava vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin. Työpaikkademokratia olisi tärkeää myös ympäristön kannalta, sillä demokraattisesti johdetut yritykset ajavat yhteistä hyvää useammin kuin osakkeenomistajien voittoja maksimoiva malli.
Osuuskunta-aktiivi Jukka Peltokoski puolestaan on ehdottanut teollisuuden osuuskunnallistamista. Kun tehtaita lakkautetaan ja tuotantoa siirretään muualle, työntekijät voisivat ostaa tehtaat, jatkaa niiden pyörittämistä osuuskuntina ja uudistaa toiminnan ekologisesti kestäväksi. Rahoitus tulisi esimerkiksi EU-rahastoista tai valtion osto-ohjelmista. Esimerkkejä työntekijöiden pyörittämistä tehtaista löytyy Kreikasta Argentiinaan. Vuonna 2019 Belfastissa Harland & Wolffin telakkatyöläiset puolestaan valtasivat suljetun telakan, vaativat sen kansallistamista ja käyttämistä uusiutuvan energian tuotantoon.
Vaikka käytännön esimerkkejä löytyy, julkinen keskustelu vaihtoehdoista on vasta alkutekijöissään. Yksi haaste on, miten järjestelmätason analyysit ja työpaikkademokratian kaltaiset ylevät ihanteet tehdään relevanteiksi duunarin arjen kannalta. Siinäpä työsarkaa niin liitoille kuin aktivisteillekin.
