Ihmiset ovat kaduilla kylttien ja banderollien kanssa. Heillä on yhteisesti artikuloituja näkemyksiä. Heillä on vaatimuksia. He soittavat musiikkia ja huutavat iskulauseita. Ehkä he myös asettavat tiesulkuja tai harjoittavat muunkaltaista totunnaisen järjestyksen rikkovaa tottelemattomuutta. Lentolehtiset ja sometilit kommunikoivat mielenilmauksen tavoitteita.
Katukuvaan purkautuva liikehdintä rakentuu julkiselta katseelta enimmäkseen piiloon jäävän vaikuttamisen ja yhteisen toimintakyvyn rakentamisen aloitteiden yhteyteen. On mediatyötä ja lobbaamista, keskustelutilaisuuksia, juhlia ja keikkoja; on kokouksia, sähköpostilistoja ja chat-ryhmiä, koordinointia ja huolenpitoa, yhdessä oppimisen käytäntöjä opintopiireistä kursseihin ja erilaisiin koulutuksiin; on keskustelua, junttausta, erimielisyyksiä ja sovittelua, linjariitoja sekä jakaantumisia, liittoutumia, uusia avauksia.
Jokin yllä suurpiirteisesti kuvatun kaltainen yhteistoiminta saattaisi vastata käsitystämme viime vuosikymmenten yhteiskunnallisesta liikkeestä. Ehkä hahmotamme myös ympäristöliikkeen vastaavanlaisena kokonaisuutena. Kun tällöin keskustellaan ympäristöliikkeen järjestäytymisestä, puntaroidaan usein juuri tämän kaduilla, suorassa toiminnassa, someissa ja mahdollisesti kabineteissakin jo jäsentyneen muodon ottaneen liikehdinnän voimistamisen ja uusintamisen kysymyksiä. Pohdinnan ja kiistelyn kohteena voi olla esimerkiksi liikkeen harjoittamien taktiikoiden laatu, suhtautuminen virkavaltaan, uusien toimijoiden rekrytoimisen ja tervetulleeksi tekemisen menettelyt, liikkeen sisäisten erojen käsittelyn menetelmät, keinot rakentaa liikkeestä mielekäs ympäristö joka ei polta toimijoitaan loppuun, sekä kysymykset siitä, millä tavoin ja minkälaisten rakenteiden puitteissa liike päättää sisäisistä asioistaan, ja niin edelleen.
Näin ymmärretyn ympäristöliikkeen tehtäväksi nähdään usein valtiollisten ”päättäjien” suostuttelu tai painostaminen ja lisäksi niin sanottuun yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen. Ympäristöliikkeen rooliksi asettuu tällöin sen välittömän piirin ulkopuolella suunniteltujen ja sovellettavien ympäristöpoliittisten toimenpiteiden kirittäminen, joko aktivistien ja ”päättäjien” avoimen vuoropuhelun tai suoran toiminnan aktioiden muodossa. Painopiste on siirtynyt yksilöllisten ja arkisten ekologisten valintojen painottamisesta kokonaisvaltaisempien ja massamittaisempien toimenpiteiden tavoitteluun, jossa keskeisinä toimijoina näyttäytyvät katu- ja sometasolla muotonsa ottaneet aktivistiliikkeet ja näiden liikkeiden painostamat instituutiot ja suuryritykset.
Siirtymä arkisen elämän ja yksilöllisten valintojen tasolta aktivismin ja institutionaalisen politiikan tasolle on varmasti sinänsä hyvin perusteltu laajamittaista ekologista muutosta tavoiteltaessa. Mutta miltä ympäristökamppailun vahvistamisen ja monistamisen mahdollisuudet näyttäisivät, jos otettaisiin harppaus takaisin arkeen ja samalla askel sivuun ympäristöaktivismin nykyisistä toimintamuodoista? Olisiko näin avautuvasta maastosta mahdollista paikantaa sellaisia ekologisesti kestävämmän elämän haluja ja pyrkimyksiä, jotka eivät ole vielä ottaneet tai välttämättä tulekaan ottamaan niiden arkisesta ympäristöstä erillistä aktivismin muotoa, mutta joiden järjestäytyminen voisi tuoda lisää voimaa jo olemassaolevien ympäristöliikkeiden rinnalle, ja lopulta myös osaltaan jouduttaa institutionaalisen tason ympäristöpoliittisia muutoksia?
Vaikka arjen alueelta ponnistava ympäristötoimijuus saattaa pitkälle eriytyneisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin verrattuna näyttää epämääräisemmältä ja siten järjestäytymättömältä, voidaan silläkin katsoa olevan omanlaisiaan järjestyksiä. Ympäristökriisin varjostamissa arjen olosuhteissa esiintyy moninaista halua muuttaa elämisen tapoja ekologisesti kestävämpään suuntaan. Tämä halu elää toisin on jo nyt niin jäsentynyttä ja voimakasta, että se esittää vaikeasti selätettävän haasteen ympäristötuhon nykyiseen arkeen johtaneille totunnaisille elämänpoluille ja ylipäätään ympäristökriisin näkyvää vaihetta edeltäneillä ajoilla muodostuneille tavoiteltavan elämän normatiivisille odotuksille. Ei esimerkiksi näytä välttämättä mielekkäältä ”tehdä uraa” sillä tavoin kun on aiemmin totuttu, jos tämä elämänvaiheita uomittava urapolku kulkee, kuten se jo tälläkin hetkellä tekee, ilmaston ylikuumentumiseen, ekosysteemien tuhoutumiseen, lajiston monimuotoisuuden köyhtymiseen sekä näiden ohessa ja seuraksena kiihtyvällä tahdilla puhkeavien kulkutautiepidemioiden riivaamaan maailmaan.
Kestävämpää ekologista muutosta haluavien voimien kasvualustana toimivilla arjen vanhoilla olosuhteilla on oma järjestyksensä niilläkin. Tämän arkisen järjestyksen, niiden käytäntöjen kokonaisuuden joiden puitteissa uusinnamme aineellisen olemassaolomme edellytykset, voi myös katsoa olevan tekijä, joka ympäristökriisiä yleisellä yhteiskunnallisella tasolla tuottaa. Näin ymmärrettynä arjen alueella kohtaavat kaksi toisiinsa kietoutunutta mutta eri tavoin ja eri suuntia kohden rakentuvaa organisaatiota: ekologisen tuhon asiantilan jokapäiväisen jatkumon jäsennys sekä tämän jäsennyksen sisältä nousevat mutta sitä purkavat ja siitä irti pyristelevät kestävämpien elämänmuotojen uudet hapuilevat järjestykset.
Arkista kestävämmän elämän tavoittelun aloitteellisuutta lienee usein käsitelty joko ekologisten pienyhteisöjen tai yksilöllisten kuluttajavalintojen viitekehyksissä. Ekoyhteisöt saattavat radikaalisti muuttaa niitä rakentavien ja niissä asuvien arkea. Ekologisen pienyhteisön perustamiseen ja ylläpitämiseen vaaditut resurssit ja taidot tekevät niistä kuitenkin monille vähemmän saavutettavissa olevia vaihtoehtoja, eivätkä pienyhteisöt välttämättä muutoinkaan ole asumismuotona kaikkien mieleen. Vaikka ekoyhteisöt olisivat niissä asuville merkittäviä elämän uudelleenorganisoinnin alustoja ja tarjoaisivat yleisemminkin jonkinlaisia esimerkkejä toisin elämisen mahdollisuudesta, näyttävät ne ainakin nykyisessä tilanteessa jäävän ympäristötuhon järjestyksen saartamiksi ja sen arkea suuremmin vaivaamattomiksi erillisten ekologisten kokeilujen erityistapauksiksi. Yksilöllisten kulutustottumusten muuttaminen on sitä vastoin matalan kynnyksen ja yksilöllisestä eristäytyneisyydestään huolimatta massamuotoinen osallistumistapa muutokseen, mutta toimintana luonteeltaan niin paljon vallitsevaa elämänmuotoa mukailevaa, ettei siinä näytä piilevän sellaista voimaa, joka kykenisi tekemään murtumia nykyiseen ympäristökriisiä aiheuttavaan arkiseen järjestykseen.
Ympäristötuhoa edistävä arki ei kuitenkaan tyhjene pelkkiin kulutustottumuksiin. Tämä arki on hyvin keskeisiltä osiltaan tekemämme työn ylläpitämä. Työ joko suoraan tuottaa ympäristölle kestämätöntä kuormitusta tai sitten rakentaa ja uusintaa ne olosuhteet, joiden puitteissa tuo kuormitus tapahtuu. Siksi nykyisen kaltaisen työn tekemisen muotojen haastaminen saattaisi avata väyliä murtaa ympäristökriisin arkista järjestystä perustavanlaisella tavalla.
Työ yleisenä tuottavana toimintana on aina omalla tavallaan ekologisesti jäsentynyttä. Työn tekijöinä olemme sekä ekologisten ympäristöjemme tuote että näitä samoja ympäristöjä tuottavia toimijoita –– toisin sanoen erottamaton osa näitä ympäristöjä, ympäristötyöväkeä. Erilaiset ekologiset ympäristöt ja resurssit ovat tehneet eri aikoina tehdystä työstä mahdollista, ja toisaalta tehty työ on samanaikaisesti tuottanut ja muokannut erilaisia ekologisia ympäristöjä. Tuotannon ekologinen ulottuvuus kuitenkin korostuu nykyisessä ympäristöjen kantokyvyn kannalta kriittisessä tilanteessa historiallisesti erityislaatuisella tavalla. Jos katsotaan nykymuotoisen työn arkisen alueen olevan merkittävässä asemassa ympäristökriisin järjestyksen ylläpitämisessä, astuu tämän järjestyksen uusintamisen ja haastamisen toimijana esiin hahmo, jota voidaan kutsua ekologisen työläisen nimellä.
Ekologisia työläisiä ja ympäristötyöväkeä olemme kaikki me, jotka joudumme käyttämään tuottavia kykyjämme joko kapitalistisen komennon suorassa alaisuudessa tai epäsuoremmin pääoman arvonlisäystä hyödyntäen, ja jotka siten olemme, tavalla tai toisella, palkattuina tai palkattomina, kytkeytyneitä nykyiseen ympäristöä ylikuormittavaan yhteiskunnalliseen kokonaistuotantoon. Kyse ei siis ole jostakin tietystä työntekijäryhmästä jollakin tietyllä tuotannon sektorilla, vaan kaikista tuottavista toimijoista työprosessin konkreettiseen muotoon tai työn organisoimisen menetelmiin ja juridisiin suhteisiin katsomatta.
Ekologisten työläisten kansoittamiin tuotannon olosuhteisiin voi nähdä kohdistuvan nykyisessä tilanteessa ainakin kahdenlaista ympäristöpoliittisen muutoksen painetta. Tuotantoa hallinnoivat kapitalistit ja näitä palvelevat valtiolliset instituutiot pyrkivät muuttamaan tuottamisen tapoja ympäristöystävällisempään suuntaan sellaisin keinoin, jotka muuttavat työn sisältöä ja siihen käytettyjä luonnonresursseja, mutta säilyttävät työn organisoimista nykyisin jäsentävät hierarkiat ja näin ollen varjelevat pääoman valtaa ympäristötyöväen ja ei-inhimillisen ympäristön yli. Ympäristötyöväen tai laajemmin ilmaistuna ympäristöliikkeiden piiristä nousevan toisenlaisen muutosvoiman lähtökohtana on yhtä lailla tuotannon uudelleenmuokkaaminen inhimilliselle ja ei-inhimilliselle elämälle kestävämmäksi. Riittäväksi katsotun ekologisen muutoksen aikaansaamisen katsotaan kuitenkin olevan vaikeaa tai mahdotonta ilman jatkuvalle kasvulle perustuvan kapitalistisen työn järjestyksen alasajoa tai ainakin osittaista purkamista.
Ekologisen työläisen hahmo toimii siis samanaikaisesti kahdessa keskenään erilaisessa mutta osin limittäisessä järjestyksessä. Hän toisaalta mahdollistaa nykyisen ympäristöä ja sen ympäristötyöväkeä kestämättömästi kuormittavan tuottamisen tavan, toisaalta haastaa tai pakenee tätä samaa vallitsevaa työn järjestystä. Hän on yhtäältä erilaisten tuotannon ympäristöpoliittisten uudelleenjärjestelyjen kohde, pääoman arvonlisäyksen intressit edellä organisoidun vihreän siirtymän etujoukkoa, ja toisaalta toimija, joka kyseenalaistaa vihreäkasvoisen kapitalismin kestävyyden oman hyvinvointinsa ja ei-inhimillisen ympäristön kantokyvyn lähtökohdista käsin.
Tämä ympäristötyöväen piiristä nouseva kestävämmän elämän tavoittelu ponnistaa tuotannon nykyisen organisaation ja sen kehystämien elämänmuotojen puitteista. Planeetan elinkelpoisuuden vaarantavan työn järjestyksen haastamisen pyrkimyksiä jäsentää siten toisaalta ymmärrys mahdottomuudesta jatkaa työtä kuten tähän asti ja halu elää toisin, toisaalta huoli työn tuomasta toimeentulosta ja kenties myös työhön liittyvän merkityksellisyyden kokemuksen ja sosiaalisten suhteiden katoamisesta. Osalle työvoimasta ympäristökysymykset eivät ylipäätään näyttäydy niin tärkeiltä, ja tuotannon ekologinen uudelleenjärjestäminen muuttaa toisten arkea tuntuvammin kuin toisten. Ympäristötyöväki hahmottuu näin ollen sisäisesti jakautuneena ja muutoksen tavoitteluun eri tavoin suhtautuvien toimijuuksien kokonaisuutena. Jos haluttaisiin yhdistää ympäristötyöväkeä yhteisten aloitteiden taakse, suotuisia lähtökohtia näiden aloitteiden rakentamiselle saattaisi löytyä sellaisilta arjen olosuhteissa piileviltä alueilta, joissa paremman elämän tavoittelun ja toimeentulon turvaamisen pyrkimykset limittyvät ekologisesti kestävämmän muutoksen ajamiseen –– oli kyse sitten palkkatyöajan lyhentämisen, kestävämpää elämää resursoivan perustulon, maksuttoman joukkoliikenteen tai tuotannon demokratisoimisen tavoittelusta, tai jostakin muusta vielä hahmottumattomasta kamppailun maastosta.
***
Kun ekologisen muutoksen tavoittelun lähtökohtana on ympäristötyöväen paremman ja kestävämmän elämän halut ja tarpeet, tulee muutoksen liikkeelle laskemisen edellytyksistä alhaalta ekologisen työläisen arjen olosuhteista käsin rakennettavan järjestäytyneen voiman, ei niinkään ylhäältä ”päättäjien” tai työnantajien vallan palatseista langetetun vihreän siirtymän oikeudemukaisuuden tai reiluuden kysymys. Jos tuotannon ekologisen siirtymän aloite on työvoiman käsissä, ja jos tämän siirtymän edistämisessä asettuvat vastakkain ympäristötyöväen hoiva inhimillisestä ja ei-inhimillisestä elämästä ja pääoman tarve kolonisoida kaikki elollinen ja eloton arvonlisäyksensä alaisuuteen, näyttäytyy ekologisen työläisen ja pääoman yhteiskunnallisen järjestyksen jakama oikeudenmukaisuuden viitekehys ylipäätään kyseenalaiselta.
Kapitalistien oikeus imee elinvoimansa työläisten tuottavien kykyjen riistämisestä sekä työläisten elämän ja ei-inhimillisen ympäristön alistamisesta pääoman arvonlisäyksen palvelukseen. Työläisten oikeus kumpuaa kyvystä kieltäytyä työstä ja olla mukauttamatta elämisen rytmejä pääoman tarpeiden tahtiin. Näiden kahden oikeuden välillä ei ole muuta ”mukaisuutta” kuin kahden luonteeltaan radikaalisti erilaisen ja eri suuntiin vetävän voiman epäsymmetria. Kapitalistit tarvitsevat työläisiä ja heidän tuottavia kykyjään pystyäkseen toimimaan kapitalisteina, uusintaakseen yhteiskunnallisen valtansa ja sitä turvaavat instituutiot, sekä muokatakseen ei-inhimillistä ympäristöä pääoman käyttöön soveltuviksi resursseiksi. Työläiset ovat pääoman ja työnantajien vallan olemassaolon ja uusintamisen edellytys, mutta eivät omasta puolestaan tarvitse maapallon elinolosuhteet tuhoavaa kapitalistista työn organisointia välttämättä yhtään mihinkään.
Ympäristötyöväen järjestäytymisen haasteena on tarttua tähän työläisten ensisijaisuuteen ja löytää sille organisatorisia muotoja, joiden voima saa planeetan elinkelpoisuuden vaarantavan kapitalistisen työn järjestyksen horjumaan. Ehkä olisi oikeudenmukaisuuden ja reiluuden ihanteiden sijasta lähdettävä liikkeelle todellisista tyytymättömyyden kokemuksista ja jo tällä hetkellä ympäristötyöväen piirissä orastavista vastarinnan muodoista ja yhteisen voiman rakentamisen potentiaaleista. Olkoon pääoman puhetorvien vuoro pukea sanojaan oikeudenmukaisuuden puolustukselliseen kaapuun. Vedotkoon työnantajat reiluuteen ja vastuullisuuteen ympäristötyöväen pääoman arvonlisäyksen näkökulmasta täysin kohtuuttomien ja vastuuttomien aloitteiden edessä.
***
Työvoiman nykyisen järjestäytymisen näkyvimpiä muotoja edustavat edelliseltä vuosisadalta työläisille periytyneet ammattiliitot. Koska vallitsevilla ammattiliitoilla on merkittävä rooli työn nykyisen järjestyksen ja siten myös koko yhteiskunnan toimintojen säätelemisessä, näyttäisi ympäristöliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen välisten liittoumien rakentaminen olennaiselta kysymykseltä ekologisesti kestävämmän muutoksen edistämisen kannalta. Ympäristötyöväen näkökulmasta katsottuna ympäristöaktivismin ja työväen järjestömuotojen välinen jakautuminen erillisiksi kokonaisuuksiksi, jotka sitten etsivät yhteisiä nimittäjiä liittolaisuudelle, näyttäytyy kuitenkin jossain määrin hämärtyvältä ja painoarvoltaan hupenevalta jaottelulta. Koska olemme kaikki tavalla tai toisella kytkeytyneitä nykyiseen ympäristötuhoa edistävään yhteiskunnalliseen kokonaistuotantoon, ei tämän tuotannon komentoa haastava toimijuus paikannu pelkästään ammattiliittoihin ja niiden nimissä tapahtuvaan toimintaan.
Ympäristöpoliittinen liikehdintä, sijoittuu se sitten arjen välittömiin olosuhteisiin tai pidemmälle erikoistuneisiin ympäristöaktivismin muotoihin, on jo valmiiksi nykyisten tuotannollisten olosuhteiden jäsentämää ja toisaalta myös vähintään epäsuorasti vaikuttaa niihin. Ammattiliitot ovat jo valmiiksi, jo ennen kontakteja erillisen muodon ottaneisiin ympäristöliikkeisiin, merkittäviä ympäristötoimijoita, koska niillä on keskeinen asema ympäristötyöväen ja pääoman välisen suhteen ja siten nykyisen kestämättömäksi käyneen työn järjestyksen luonteesta sopimisessa. Ammattiliitot eivät näin näyttäydy ainoastaan ekologisen muutoksen tekemisen välineinä, voimana jota voidaan yrittää sellaisenaan valjastaa erilaisten tavoitteiden ajamiseen, vaan myös hyvin olennaisella tavalla tämän muutoksen alueena itsessään.
Työväenliikkeiden historia on epäjatkuvuuksien historiaa. Kun yhteiskunnalliset ja tuotannolliset olosuhteet muuttuvat ja uudenlaiset tuottavat toimijat astuvat historian näyttämölle, työväen organisaatiot joko kykenevät uudistumaan ja vastaamaan uusien työläistoimijoiden kutsuun, taantuvat menneeseen maailmaan takertuviksi perinneyhdistyksiksi tai joutuvat astumaan kokonaan sivuun muuttuneeseen tilanteeseen paremmin soveltuvien uusien järjestömuotojen tieltä.
Ovatko vallitsevat ammattiliitot kykeneviä uudelleenmuotoutumaan nykyisessä ympäristökriisin ehdollistamassa ja liittojen viime vuosisatojen rakentumisaikakauteen verrattuna ja muutoinkin historiallisesti hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa, jossa nykyiset tuottamisen tavat vaarantavat koko maapallon elinolosuhteet? Viime vuosikymmenten työmarkkinoiden voimasuhteiden puitteissa ammattiliitot ovat valitettavan usein joutuneet käymään puolustuksellisia taisteluja. Ne ovat joutuneet lakkoilemaan jo saavutettujen etujen puolesta, esittäytymään työnantajien ajamien heikennysten uhreina, ja onnistuneet harvemmin ryhmittäytymään hyökkääviin kapitalisteilta uusia myönnytyksiä kiristäviin kamppailuihin. 1900-luvun työväenliikkeen voittamia saavutuksia on toki kaikki syyt puolustaa. Mutta 2000-luvun järjestäytyvä ympäristötyöväki ei voi edistää ekologisesti kestävämpää muutosta ainostaan puolustautumalla tai vastaamalla työnantajien asettamiin haasteisiin. Se ei voi tarrautua ympäristötuhon tuotannollisen järjestyksen mahdollistamiin vanhoihin elämänmuotoihin eikä ekosysteemien kantokyvyn kustannuksella tuotetun arvon saaliinjakamisen sopimuksellisiin kehyksiin.
On löydettävä keinoja ottaa tuotannon ekologisen siirtymän aloite työläisten käsiin, kykyä rakentaa organisoitua voimaa jo tälläkin hetkellä pääoman arvonlisäykselle alistetun työn tuhoisaa järjestystä pakeneville uusille elämisen ja tuottamisen muodoille. Kehkeytyykö tämä uusia elämisen mahdollisuuksia avaava voima sitten nykyisten ammattiliittojen puitteissa, niiden kanssa rinnakkain vai ammattiliittojen ympäristökriisin torjumiseen ja uuden kestävämmän elämän hoivaamiseen soveltumattomien toimintamuotojen avoimen haastamisen tietä pitkin, jää ympäristötyöväen tulevien järjestäytymisen kokeilujen selvitettäväksi.
***
Tuotannon muuttuminen ekologisesti kestävämmäksi tarkoittaisi ympäristötyöväen ominaispiirteiden ja elämisen olosuhteiden itsensä muuttumista. Siksi ympäristötyöväen ajaman muutoksen tavoittelua ei voi eristää sen arkisesta elämästä ulkopuolisen politiikan kentälle. Kun järjestäytymisen alueena on koko elämä ja sen uusintamisen arkiset olosuhteet, ei järjestäytymistä voi ajatella vain välineenä jonkin järjestäytymiselle ulkoisen päämäärän saavuttamista tai johonkin sille ulkopuoliseen voimaan vaikuttamista varten. Organisoitumisesta tulee arkisten olosuhteiden rikastamisen ja niille uusia uomia avaava hyvän elämän vaalimisen jatkuva ja jokapäiväinen käytäntö, ei poikkeuksellinen tehtävä jonka suorittamisen jälkeen palaisimme takaisin arjen ennallaan olevaan järjestykseen. Jos ympäristötyöväen järjestäytyminen kulkee yhtä matkaa arjen olosuhteita muuttavan paremman elämän tavoittelun kanssa, se hylkii kaikkea syyllistämisen ja vastuullistamisen velvoittamaa toimintaa, koska olisi absurdia tavoitella jatkuvan syyllisyyden ja uhrautumisen vaateen varjostamaa elämää.
Vaikka ympäristötyöväen järjestäytyminen lähtisi liikkeelle tuotannon arkipäiväisistä olosuhteista ja niistä versoavista paremman elämän haluista ja jokapäiväisen vastarinnan käytännöistä, se ei jää niin sanottujen suurten ympäristöpoliittisten kysymysten näkökulmasta perifeeriseksi toiminnaksi. Nykyinen maapallon elinolosuhteiden kannalta kestämätön yhteiskunnallinen järjestys perustuu ympäristötyöväen tuottavien kykyjen valjastamiselle kapitalistisesti organisoidun tuotannon palvelukseen. Siksi ympäristötyöväen järjestäytyneen toimintakyvyn kasvu, sen riemu voimien lisääntymisestä ja ilo monistuneesta vahvuudesta käydä pääoman komentokoneistoa vastaan, merkitsee pääoman arvonlisäyksen turvaamiselle alistetun ja ympäristötuhon etenemisen mahdollistavan yhteiskuntamuodon kriisiä –– kriisiä, jonka järistykset kantautuvat tuotannon arkipäiväisestä todellisuudesta ja työmarkkinajärjestöjen neuvottelupöydistä aina valtiollisiin instituutioihin ja niiden päätöksentekoelimiin asti.
Kun uusi organisoitunut ympäristötyöväki nauraa, vanha kapitalistisen työn järjestys murtuu.
